Surutyö
Emme koskaan tiedä etukäteen, mitä ikäviä tapahtumia elämä joskus tuo tullessaan, onneksi. Mutta ikävistä tapahtumista seuraa aina myös surua. Aloinkin miettimään, mitä se suru oikeasti on? Myös tukihenkilönä olen joutunut kohtaamaan paljon sairauksiin liittyvää surua. Joku sairastuu vakavasti, joku menettää läheisensä, parisuhde päättyy. Elämä pysähtyy hetkeksi. Kysymme itseltämme: miksi näin tapahtui, mitkä asiat ajoivat tähän tilanteeseen, olenko tehnyt jotain väärin? Mieleen tulee lukemattomia kysymyksiä, joihin ei heti löydy vastauksia. Kun shokkitilanne on ohi, niin sitten iskee suru. Surun tunne on raastavaa, ahdistavaa, syyttävää, pelottavaakin. Siltä ei pääse piiloon mihinkään. Aina se löytää tien takaisin mieleesi, halusit sitä tai et. Suru on sitkeä, se ei päästä helpolla.
Kun vuonna 1998 minulta löydettiin aivokalvon kasvain, jouduin leikkaukseen ja edessä oli pitkä toipuminen, niin silloin jouduin tekemisiin oman suruni kanssa. Sain paljon tukea läheisiltäni sekä ystäviltäni ja purkauduin puhumalla sairauskokemuksistani. Kun sitten pikku hiljaa kunto koheni ja pääsin normaaliin elämänrytmiin, niin silloin alkoi surutyöni. Se kaivautui harva se päivä mieleeni, vaikka en olisi halunnut. Oli pakko käydä läpi kaikkia sairastumiseeni liittyviä asioita alusta alkaen. En olisi halunnut ajatella enää niitä asioita, mutta en myöskään pystynyt sulkemaan pois tapahtumia mielestäni, vaikka kuinka yritin. Ne ikään kuin väkisin valuivat ajatuksiini aina jossakin kohtaa päivän aikana. Olin missä tahansa, niin suru tunkeutui röyhkeästi alitajuntaani. Istuin vaikka bussissa, niin kyyneleet vain valuivat poskilleni, kun suru pakotti käymään läpi taas kerran sairauteeni liittyviä tapahtumia. Piti kääntää pää ikkunaa kohden, etteivät muut matkustajat nähneet kyyneleitäni.
Se oli raskasta aikaa, mutta jossakin vaiheessa huomasin, että ”käsittelymateriaali” alkoi pikkuhiljaa vähenemään ja vähenemään. Surutyössäni kului melkein vuosi ja sitten koitti se päivä, jolloin tunsin olevani ”tyhjä”. Olin käsitellyt kaiken pohjamutia myöten ja noussut sieltä. Tunsin, että jatkossa selviän ihan mistä vain. Tuli helpottunut, hyvä olo. Tajusin, että jos en olisi tehnyt tätä surutyötäni loppuun, siirtänyt vain asioiden käsittelyn jatkuvasti jonnekin ”pilveen”, niin en olisi saavuttanut koskaan itselleni tätä hyvän olon ja rauhan tunnetta. Vihdoinkin pystyin elämään vahvana ja opin tuntemaan itseni myös paremmin. Kun kasvain myöhemmin uusiutui, niin olin tästä syystä myös paljon vahvempi ottamaan vastaan mitä eteeni tuli.
Ymmärrän edelleenkin miten tärkeää on käsitellä surun tunteet, koska vähän aikaa sitten parisuhteeni päätyttyä, suru tuli jälleen vieraakseni. Se sama raastava, ahdistava, syyttäväkin. Mutta tämän surun työstäminen oli erilaista kuin sairauteeni liittyvä, mutta tässäkin tilanteessa se oli käytävä läpi. Puhuminen auttaa ja hyvä kuuntelija antaa erilaisia näkökulmia asioihin, joita itse ei ehkä hoksaa. Mutta se ei riitä, ihmisen on kuitenkin käsiteltävä vaikeat asiat myös yksin, omassa mielessään. Se täytyy tehdä, vaikka välillä on itselleen vihainenkin, että miksi jauhan näitä asioita koko ajan mielessäni, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Mutta siitä on kyllä hyötyä, vaikka se on raskastakin. Mutta ajatuksiin ei saa juuttua, eikä syyllistää itseään, eikä toisia. Sanotaan, että aika parantaa haavat.
Surua ei toivo kenellekään, mutta kun suru tulee elämään, niin sen kanssa on käytävä vuoropuhelua, siitä ei muuten pääse eroon. Toisaalta suru on myös suopea, sillä kun surutyön on tehnyt loppuun, niin se kuitenkin loppujen lopuksi vahvistaa ihmistä. Siitä saa voimaa ja toivoa tulevaisuuteen, se tasapainottaa henkisesti.
”Elämän suurin saavutus ei ole se, että ei koskaan kaadu vaan se että jaksaa aina nousta”.