Ihmisenä ihmiselle
”Syöpään sairastuneiden aikuisten kuntoutusohjaaja..” Katsoin ilmoitusta pitkään lukien sen sisällön läpi moneen kertaan. ”Pitkäaikaisen työntekijän siirtyessä eläkkeelle..” Tiesin kyseisen työntekijän – upea, asiakkaiden ja työkavereiden arvostama pitkän linjan osaaja. Työkaverini oli vinkannut työpaikkailmoituksesta minulle ollen varma, että kyseessä on työ, joka olisi kuin tehty minulle. Asia hautui mielessäni ja huomasin palaavani ilmoituksen äärelle yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes aloin raapustaa hakemustani.
Nyt, yli vuosi myöhemmin, voin rehellisesti todeta viettäneeni erittäin puhuttelevia, elämäntäyteisiä ja toisistaan erilaisia päiviä kuntoutusohjaajana. Työssä ovat vahvasti läsnä sekä tunneskaalat laidasta laitaan että toisaalta samalla arjen konkretia. Työtehtävä veti minua voimakkaasti puoleensa, vaikka olin tätä ennen toiminut kahdentoista vuoden ajan mielenterveys-, kriisi- ja päihdetyön puolella. Tai ehkä osin juuri siksi. Olin toiminut mm. somaattisesti sairastuneiden ihmisten psyykkisen tuen yksikössä ja jo tuossa työssä huomasin viehättyväni voimakkaasti ihmisistä, joiden elämää syöpä tulee koskettamaan. Aitous, joka ihmisistä vaikeuden äärellä tulee esiin, on ainutkertaisen puhuttelevaa. Se antaa uudenlaista perspektiiviä elämiseen.
Meillä on yhtä monta erilaista elämäntilannetta kuin on syöpäpotilastakin. Ihmisiä ympäröi kokonaisuus, jota syöpä väistämättä terrorisoi. Kun yksi sairastuu, monen elämä seisahtaa. Kahdentoista vuoden tausta psykiatrialla on opettanut oivaltamaan ihmisyyttä, reaktioitamme ja kokemaamme. Miten monet sisällämme jylläävät tunteet ja ajatukset ovat normaaleja – luonnollisia reaktioita tilanteissa, jotka ovat meillä äkillisiä, yllättäviä ja kuormittavia. Jotka muuttavat sen hetken ja tulevan suunnan. Ja toisaalta, miten monin eri keinoin me ihmiset löydämme taas keinon keskittyä tähän päivään.
Valtava kiitollisuus on siinä, kuinka monta tarinaa päättyy paranemiseen. Monen tarina saa roimasti lisäaikaa ja asiat saadaan jossain määrin tehtyä valmiiksi. Tuolloin on yhdessä iloittu ja eletty. On myös tarinoita, jotka jäävät liian lyhyiksi. Nämä tarinat eivät katso ikää, eivät läheisten määrää ja tukea, ei omien toiveiden tai taisteluiden määrää. Monesti omilla elämän valinnoilla ei ole yhteyttä sairastumiseen. Tuolloin kokemus syövästä armottomana ja epäreiluna on voimakas. On tilanne mikä tahansa, meidän tehtävämme ei ole lähteä karkuun, ei ole aika olla näkemättä ja kuulematta. Tuolloin on aika olla läsnä ja pohtia, miten tästä nyt eteenpäin mennään.
Ihminen on ainutkertainen pakkaus tulisi eteen millainen koettelemus tahansa. Me koemme elämässä kriiseiksi luokiteltavia tapahtumia – pääsääntöisesti jokainen jonkinlaisen. Siirtyminen psykiatriasta onkologialle ei näin ollen ole ollutkaan niin suuri kuin pohdin. On olemassa monenlaisia asioita, jotka heilauttavat psyykkisiä voimavarojamme. Joskus niitä kasautuu samalla kerralla useampiakin. Näenkin, että on seikkoja, joita on syytä ymmärtää kriisistä. On seikkoja, joita on syytä ymmärtää epätietoisuudesta ja siitä, kun mahdollisuus vaikuttaa omaan elämään viedään. On syytä ymmärtää jotain pelosta. Mutta ennen kaikkea on syytä olla ymmärtämättä yhtään mitään yhtään mistään ja olla vierellä.