Kotkanpesässä
Aloitimme Etelä-Suomen Syöpäyhdistyksen Voimauttavan kirjoittamisen kurssin syyskuussa. Pieni ryhmä kirjoittamisesta innostuneita vertaisia. Monenlaista olemme jo ehtineet, joka toinen viikko keskiviikkoiltaisin pidettävällä kurssilla. Runoja, proosaa, lyhyitä tarinoita – lausua, lukea, kirjoittaa ja jopa näytellä. Harjoitukset ovat haastaneet ja kotitehtäviin on saanut paneutua kukin voimiensa ja kiinnostuksensa mukaan.
Toisen kurssikerran jälkeen saimme kotitehtäväksi etsiytyä johonkin paikkaan aistit avoimina. Mukana kirjoitusvälineet ja itselle ajankohtainen kysymys.
Kotkanpesässä
Istun kietoutuneena violettiin villapeitteeseen syvällä aurinkotuolissani. Parvekkeen lasi-ikkunoissa lepää sadepisaroiden helmikartta. Juuri nyt ei sada, on keskipäivä ja monenlainen taustamelu kantautuu kadulta ylös Kotkanpesääni asti. Kaivaudun pesääni, piilopaikkaani, josta minua ei kukaan näe ellen itse sitä halua. Asun talon ylimmässä kerroksessa korkealla mäellä ja lasitetulta parvekkeeltani voin katseellani hallita maisemaa.
Usvaiselta taivaalta kuuluu lentokoneen moottorin ääni. Tällä kertaa en näe koneen tuikkivia valoja tai sen rungon kauniita ääriviivoja. Sankka sumu peittää näkyvyyttä myös alhaalle ja sulkee horisontin syleilyynsä. En näe horisontissa siintävää Suomenlahtea ja ohi seilaavia laivoja. Juuri nyt en näe kauniita viljapeltoja tai viheriöiviä niittyjä, vaan katselen sumun keskeltä nousevia kellertäviä puiden latvoja.
Kesäiltoina olen istunut täällä henkeä pidätellen. Ihaillut Taivaanrannan Maalarin iäti muuttuvia maalauksia, pilvien ja auringonkajon jatkuvaa kiihkeää tanssia. Kesäiltojen ja yön hiljaisuus on monesti lumonnut minut ja vienyt ajatukseni huikeisiin seikkailuihin tai toisinaan syvään lepoon, jossa on vain hyvä olla.
Joinain iltoina lentokoneiden katkeamaton marssi yli kattojen on ollut innostuksen antajana mielikuvitusmatkoilleni. Edes hetken kestävät talojen seinistä kaikuvat suihkumoottoreiden huudahdukset eivät ole häirinneet hiljaisuutta, josta olen nauttinut. Nyt katselen auringonkukka-asetelmaani ja muita värikkäitä muovikukkia. Ne tuovat väriä harmaan betonin keskelle. Juon höyryävää kahvia ja nautin siitä.
Päässäni on jo kuukausia pyörinyt ajatusmylly, jonka ytimeen, myllyn siivekkeiden keskelle on hautautunut kysymys ”Mitä olen oppinut syöpään sairastumisestani?” Välillä mylly pyörii kiihkeällä vauhdilla ja sen siipiä pyörittävä vesi roiskuu näkyväksi elämässäni. Toisina hetkinä pyörivää liikettä tuskin edes huomaa. Myllyn ydin on kuin iso kivimöhkäle, jota en yksin jaksaisi edes nostaa. Mutta ohitse virtaava vesi antaa minulle voimia ja virvoittaa oloani. – Kaikella on ollut tarkoituksensa.
Sydämen silmäni ovat auenneet, on kuin olisin saanut kauan tarvitsemani silmälasit. Näen sisimpääni uudella tavalla. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni? Olen oppinut tiedostamaan omia tarpeitani enemmän kuin ennen. Haluaisin sanoa, että olen oppinut rakastamaan itseäni. Se tuntuu kuitenkin vielä vaikealta lausua ääneen, mutta haluan yrittää.
Olen oppinut tunnistamaan ja ymmärtämään syvemmin oman vastuuni hyvinvointiini. En voi olla kuin virrassa ajelehtiva kaarnavene, jota en itse pysty ohjaamaan. – Pystynpäs! Enkä ole ajelehtiva vene, vaan seison ruorissa ja ohjaan venettä. Myrskyille ja tsunameille en voi mitään. Mutta voin huutaa ja hakea apua. Voin tehdä parhaani ja muuttaa suuntaa, etten enää seilaisi kohti uusia karikoita. Olen saanut lisää voimaa ja vastuullisuutta huolehtia kehostani ja hyvinvoinnistani.
Olen alkanut pohtimaan yhä tarkemmin elämäni prioriteetteja, omaa ajankäyttöäni. Apua tarvitsevat kädet ojentuvat kohti minua joka puolelta, puhelin soi tiheään. Mutta mitä minä itse juuri nyt haluan ja tarvitsen, jotta voin hyvin jatkossakin? Olenhan enää vastuussa lähinnä vain itsestäni. Haluan viettää aikaa aikuisten lasteni ja lastenlasteni kanssa. He eivät kenties tarvitse apuani, mutta kaipaavat seuraani ja rakkauttani. Heidän seuraansa ja rakkauttaan minäkin tarvitsen.
Nautin ulkoilusta, urheilusta, kirjoittamisesta ja matkustamisesta. Kaipaan ja tarvitsen asioita, jotka tuovat minulle iloa ja elinvoimaa. En voi vain jatkuvasti tyhjentää akkujani pohjaa myöten ja kulkea eteenpäin puolivaloilla unohtaen itseni. Se ei ole elämän tarkoitus.
Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja rakastamaan lähimmäistämme niin kuin itseämme. Se tarkoitus on kudottu ihmisen DNA:han. – Kiitos syöpä, että pysäytit minut huomaamaan, että olin unohtanut itseni. En ennen sinua osannut rakastaa itseäni niin kuin on tarkoitus ja hyväksi minulle ja myös läheisilleni.
Taivaalla jyrisee jälleen suihkukoneen moottori. Sade on yltynyt raskaiksi pisaroiksi. Tällä kertaa lentokone on laskeutunut niin matalalle, että erotan sen suuren valkoisen rungon ja kaarevat piirteet. Tuntuu siltä kuin tuo Taivaan lintu olisi kuullut pohdintani ja olisi kanssani samaa mieltä.