Puhutaanko muka minusta?

Se hetki, kun diagnoosin saa. Se hetki, kun lääkäri ilmoittaa, että valitettavasti tämä on syöpä. Mitä siitä muistat?

Kyseistä hetkeä on saattanut edeltää täydellinen terveenä kokemisen olo. Jokin yhtäkkinen oire tai tutkimus kääntääkin ennalta odottamatta täysin uuden sivun. Toisinaan oireita on ollut jo hyvä tovi ja on ollut kokemus siitä, ettei ole kunnossa. Kuitenkin lääkärin toteamus sairaudesta tuntuu sillä hetkellä tyhjentävältä ja lopulliselta. Edessä on jotain epämiellyttävää, jotain vierasta, jotain, mihin ei itse pysty vaikuttamaan. Meillä on mielikuvia sairaudesta syöpä – emmekä sillä hetkellä pääse niitä mielikuvia pakoon.

Olen saanut nähdä hyvin monenlaisia reaktioita hetkistä, kun tiedon syöpäsairaudesta saa. Näillä reaktioilla ei välttämättä ole mitään tekemistä oman persoonallisuutemme kanssa. Joku huutaa ja raivoaa – epäilee, ettei lääkäri puhu totta, puhutaanko muka minusta? Toinen itkee. Kolmas heittää huumoria ja nauraa. Neljäs on rauhallinen; jopa täysin viilipytty ja ottaa tiedon vastaan ilman mitään näkyvää tunnereaktiota. Siinä, missä toinen muistaa lääkärin sanat jokaista yksityiskohtaa myöten, suurin osa ei muista yhtään mitään – korkeintaan jonkin pysäyttävän lauseen, joka jäi kaikumaan korvissa. Miten sinä reagoit?

Meillä on mielikuva sairaudesta syöpä, mutta sanaan syöpä mahtuu sairautta monenlaista. Olen saanut huomata, miten äärimmäisen tärkeää olisi, että meillä olisi riittävä tieto omasta sairaudestamme ja sen merkityksestä. On paljon helpompaa asemoida itsensä omaan elämään ja tulevaan, kun pystyy hahmottamaan omaa kokonaistilannettaan.

Muistattehan jokainen, että teillä on oikeus kysyä ja saada vastauksia.