Tukena ja kannattelijana
Hieman haikein mielin suljen tuon tutun vuodeosaston oven. Viimeinen työvuoro takana kirurgisena sairaanhoitajana, muistojen repussa kuitenkin paljon tietoa, taitoa ja osaamista hoitotyöstä ja ihmisten kohtaamisesta. Tuoreessa muistissa myös opit syöpäpotilaiden hoidon erikoistumisopinnoista. Innostuneena ja motivoituneena, mutta kuitenkin jännittynein mielin, perhosia vatsassa astelen kohti uutta: työtäni syöpäsairaiden aikuisten kuntoutusohjaajana. Hieman pelottaakin, osaankohan ja tiedänköhän riittävästi? Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, että yli 15 vuotta hoitotyötä tehneenä, osaan ainakin sen kaikkein tärkeimmän: olla ihminen ihmiselle ja kuunnella kiireettömästi. Jännitys ja pelko kuitenkin hävisivät heti ensimmäisenä työpäivänä, perehdyttäjäni Iita Eskelisen lämpimän vastaanoton ja kannustavien sanojen myötä. Ehkä minä vielä opin ja osaan.
Nyt, muutama kuukausi myöhemmin, tiedän tehneeni täysin oikean valinnan ja ottaneeni oikeat askeleet kohti uutta. Tämä työ on juuri sitä, mitä haluan tehdä ja missä haluan kehittää itseäni koko ajan lisää. Näihin kuluneisiin kuukausiin on jo nyt mahtunut paljon onnistuneita kohtaamisia syöpää sairastavien potilaiden ja heidän läheistensä kanssa. Olen saanut olla tukena juuri syöpädiagnoosin saaneille potilaille, olla heille se tukeva kallio, kannattelija, kun maailma tuntuu murenevan ja epätietoisuus tulevasta valtaa mielen. Olen saanut olla tiedon antaja syöpähoitoja saaville potilaille; sairaudesta, hoidoista ja käytännön asioista syövän eri vaiheissa. Olen voinut olla tukena silloin, kun kroppa reagoi hoitoihin epämääräisin oirein ja tuntemuksin, eikä oikein osaa sanoa mistä kaikki johtuu. Olen saanut iloita potilaan kanssa, joka on juuri saanut ”puhtaat paperit” eli tiedon syövästä paranemisesta. Olen saanut ohjata ja neuvoa, miten arki normalisoituu sekä tukea työhön palaamisessa sairastumisen ja hoitojen jälkeen. Näiden kuluneiden kuukausien aikana olen myös nähnyt syövästä sen kaikista karuimman puolen, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Olen istunut potilaan sängyn vierellä ja nähnyt sen tuskan, kun tietää, että elinajan ennuste ei ole pitkä. Olen lohduttanut omaista, joka on juuri käynyt hyvästelemässä rakkaansa sairaalan kappelissa. Olen jännittänyt miten osaan löytää oikeat sanat ja olla tukena elämän viime hetkillä. Olen myös oivaltanut, ettei aina tarvitsekaan osata sanoa mitään. Aito läsnäolo ja kuuntelu riittävät. Tommy Tabermannin runon sanoin: ”Ihminen tarvitsee ihmistä, ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen.”
Näiden kuluneiden kuukausien aikana ei kaikki ole aina mennyt kuin elokuvissa. Kuten ei elämässä yleensäkään mene. Paljon on tullut vastaan asioita ja tilanteita, joissa sormi on mennyt suuhun ja epäusko vallannut mielen: esimerkiksi osaanko tukea oikealla tavalla muuttunutta minäkuvaansa ja naiseuttaan miettivää keski-ikäistä naista, jolta on molemmat rinnat poistettu syövän vuoksi tai osaanko puhua riittävän lapsentasoisesti vanhemman syövästä lapsille, jotka ovat alle kouluikäisiä. Perehdytysjakson aikana tekemäni muistiinpanot ovat olleet kovassa käytössä. Näiden tiukkojen tilanteiden pelastuksena on ollut myös todella hyvä ja toimiva työyhteisö täällä Etelä-Suomen Syöpäyhdistyksessä. Myös esimiehen tuki ja kannustus on ollut hyvin merkityksellistä. Uudelle työntekijälle on ollut helpotus, kun tietää, että keneltä tahansa voi kysyä apua ja neuvoa tarpeen vaatiessa.
Se, mitä toivon ja odotan tulevilta kuukausilta ja vuosilta kuntoutusohjaajana muotoutuu ajan saatossa. Näiden muutaman kuukauden työkokemuksen perusteella tiedän työnkuvan olevan laaja ja joka päivä ammattitaitoa haastava. Työni tärkeimpänä asiana pidän kuitenkin sitä, että voin olla ihminen ihmiselle, syöpään sairastumisen hetkellä ja sairastamisen eri vaiheissa. Tavoitteenani löytää edes yksi hyvä asia, niistä synkimmistäkin hetkistä.