Elossa!

Tämä blogikirjoitus on neljäs ja viimeinen osa tekstisarjaa, jonka edelliset osat on julkaistu Essyn blogissa 19.1.2021, 26.2.2021 ja 29.4.2021. 

__________________________________________________________

Aivosyöpädiagnoosistani ja hoidoista on nyt kulunut joitakin vuosia. Totuttelu uuteen elämänkumppaniin ei sujunut ongelmitta, koska elämänkumppani on arvaamaton. Se elää omaa elämäänsä ja tekee mitä tahtoo kysymättä minulta.

Luottamukseni maailmanjärjestykseen koki sairauden myötä rajun kolauksen. Turvallisuudentunne oli täysin kadonnut. Elämän epävarmuuden realisoituminen iski vasten kasvoja. Sen tajuaminen, että mitä vain voi tapahtua milloin tahansa. Vakava sairastuminen, kuolema. Olin elänyt koko aikuisuuteni harhaluulossa, että voisin hallita elämääni. Välttää vaaroja. Elää viimein turvallista elämää. Tietäen, mitä tapahtuu huomenna, ensi viikolla tai vuoden kuluttua. Mutta ei. Ei elämää voi hallita. Voin kyllä suunnitella yhtä sun toista, mutta takuita ei suunnitelmille anneta.

Ihmisen mieli on kummallinen. Hämmästyttävä. Minulle kävi niin kuin olin kuullut joidenkin, aika monenkin vakavasti sairastuneen, kohdalla tapahtuneen. Mieleni rauhoittui ja sopeutui vähitellen. Kuin itsekseen ja huomaamatta. Asiat alkoivat jäsentyä mielessäni alitajunnan tehdessä arvokasta työtään. Palaset loksahtelivat oikeille paikoilleen ja saivat niille kuuluvat mittasuhteet.

Minulle oli alusta asti selvää, etten ollut aivosyöpääni syyllinen. En ollut sitä itse aiheuttanut, eikä se tullut minuun eksistentiaalisen rangaistuksen muodossa. En olisi voinut tehdä mitään toisin välttääkseni sairastumista. Kaikki johtui ainoastaan huonosta tuurista. Pienestä sattuman oikusta tapahtuneesta haitallisesta geenimuutoksesta perimässäni. Jos joka kolmas sairastuu tilastojen mukaan syöpään, niin miksi se ei koskisi myös minua. Olen hyväksynyt sairauteni ja sen, että se on osa minua yhtä kauan kuin hengitän. En rimpuile vastaan, mutta se ei tarkoita, että olisin luovuttanut.

Elämä on tällä hetkellä hyvää. Olen onnellinen ja kiitollinen. Olen elossa! Sairaus ei ole jatkuvasti läsnä, eikä se hallitse elämääni. Monet pelkoni ovat toistaiseksi osoittautuneet aiheettomiksi. Että persoonallisuuteni muuttuisi. Että sairaus rajoittaisi elämääni merkittävästi. Että lääkkeiden ikävimmät sivuvaikutukset toteutuisivat. Tulevasta en tiedä.

Ehkä tärkeintä elämänlaadun kannalta on ollut tunnistaa, mitkä asiat kuormittavat eniten. Silloin niitä voi ainakin osittain pyrkiä välttämään. Sanon osittain, koska ei elämä kohtele minua silkkihansikkain edelleenkään vain siksi, että omasta mielestäni ikävien ja surullisten asioiden astia olisi jo kohdallani täynnä. Sellaista inhimillinen elämä on.

Iloa, energiaa sekä henkistä ja fyysistä hyvinvointia tuottavat pääosin samat asiat kuin ennenkin. Perustana hyvinvoinnille ovat päivittäinen liikunta ja ulkoilu, terveellinen ravinto ja säännölliset elämäntavat. On hyvä myös haastaa aivojaan. Tuntuu kummalliselta sanoa, mutta voin nyt paremmin kuin ennen sairauden löytymistä. Myös läheisteni mielestä. Pohjaton ja jatkuva uupumus on poissa. On ollut mahdollisuus palautua ja keskittyä olennaiseen.

Sairauden myötä olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Vertaistuen merkitystä ei voi väheksyä. On ollut liikuttavaa kokea, miten rehellisesti ja avoimesti asioista puhutaan. Tunteiden näyttämien on sallittua ja toivottavaa erityisesti silloin, kun kokee olevansa turvallisessa vuorovaikutuksessa. Uusia ja arvokkaita ihmissuhteita on syntynyt myös muilla elämän sektoreilla. Myös kohtaamiset tuntemattomien kanssa ovat saaneet uuden merkityksen. Kun tulee kohdelluksi hyvin arkisissa kohtaamisissa. Tuntemattoman ystävällinen sana, katse ja hymy voi olla se päivän paras hetki.

Asioilla on toki myös kääntöpuolensa. Kaikki ystävät eivät pysyneet rinnalla. Sellaisetkaan, jotka olivat kuuluneet elämääni kymmeniä vuosia. En ole varma, mitä tapahtui. Pelkäsivätkö he, että minusta tulisi taakka. He vain katosivat, eivätkä halunneet pitää enää yhteyttä. Ehkä niihin ihmissuhteisiin liittyi ongelmia, jotka nousivat pintaan tilaisuuden tullen. Tunnistan, että vikaa oli myös minussa. Annoin heidän mennä, enkä yrittänyt tarpeeksi. Voimat eivät siihen riittäneet.

Olenko oppinut jotain. Mielestäni olen. Minulle onnellisuus merkitsee lähtökohtaisesti mielenrauhaa. Ja mielenrauhan voin saavuttaa ainoastaan omilla valinnoillani. Minä valitsen, miten suhtaudun asioihin, vaikeisiinkin. Kukaan ulkopuolinen ei voi minulle mielenrauhaa valmiina antaa. Läheiset voivat auttaa ja tukea, mutta loppujen lopuksi ihminen on aina yksin ja vastuussa itsestään ja ajatuksistaan. En ole saanut kirkasta kruunua. Sairaus ei ole tehnyt minusta yli-ihmistä. Elämän mysteerit eivät ole avautuneet. Minulla on oikeus toisinaan olla huonolla tuulella ja valittaa pikkuasioista kuten ennenkin. Tärkeintä on, etten anna negatiivisuudelle valtaa.

*

Päätän tekstisarjani tällä erää Eeva Kilven sanoihin, koska myös tämä on totta: ”Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää.”

Rohkeutta!