10 vuotta sitten

Kymmenen vuotta sitten herätyskello soi aamulla varhain, ei siksi että olisin halunnut herätä rauhalliseen aamupalahetkeen ennen reilun vuoden ikäisen poikani heräämistä nauttiakseni aamukahvista ja Hesarista ihan vain yksin, vaan siksi, että minun piti olla kukonlaulun aikaan Kirurgisessa sairaalassa valmistautumassa rintasyöpäleikkaukseen.

Tätä kirjoittaessanikin muistan sen valtavan jännityksen, sen epätodellisen olon – syöpä, minullako? En muista, että minua olisi koskaan ennen jännittänyt niin paljon, eikä sen jälkeenkään, kuin rintasyöpäleikkauksen aamuna, kun makasin sohvalla ja hain voimia Céline Dionin laulaessa kuulokkeisiini ”Loved me back to life”. Tämä hetki oli kesäaamuna 5.6.2014, jonka iltana poikani otti ensiaskeleet ilman tukea ja puolisoni vietti syntymäpäivää.

On uskomatonta, kuinka tästä on jo vuosikymmen aikaa, kun voin niin elävästi palata siihen hetkeen ja pelon tunteeseen leikkauspäivän aamuna, aivan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Tunnen vieläkin syvällä kehossani ja mielessäni ne haparoivat ensiaskeleet, jotka tuettuna otin tuona hetkenä kohti toipumisen polkua.

Syöpädiagnoosin saaminen on jokaiselle ihmisille rankka kokemus, joka horjuttaa askeleita ja herättää monia erilaisia tunteita. Jokainen näistä tunteista on totta ja sallittu – kukaan ei saa niitä epäillä tai torjua. Ensiaskeleet toipumisen polulla voivat ja saavat olla lyhyitä ja pieniä, ja jokaisen uniikit askeleet ja voimavarat toivon tukemana vievät arkea eteenpäin. Tärkeintä on antaa itselle aikaa ja luottaa omiin voimavaroihinsa ja hyväksyä se, että toipuminen on matka.

Olen oppinut omasta kokemuksestani ja kohtaamistani ihmisistä vertaistukiryhmissä, kuinka meissä ihmisissä on uskomattoman paljon joustoa ja piileviä voimavaroja, jotka kannattelevat meitä eteenpäin sairaudesta huolimatta ja auttavat meitä jaksamaan syöpähoitojen keskellä luoden hyvää arkea syövästä huolimatta.

Omaa matkaani voisi kuvata yhtälöllä 1+3+1+5=10, jossa ensimmäinen vuosi oli ensiaskeleiden ottaminen syövänhoidon polulla, ja mielen tasapainottelua ymmärtääkseni mitä olikaan tapahtunut. Seuraavat kolme vuotta menivät vuosikontrollikalenterin mukaan, kunnes tuli viides vuosi, ja viimeinen vuosikontrollikäynti, joka oli itselleni tietynlainen virstanpylväs siihen, että voin todeta olevani terve.

Viimeisestä vuosikontrollista eteenpäin vuosi vuodelta kokemus syövästä on muuttanut muotoaan menemällä kauemmaksi ja tulemalla yhdeksi elämänkokemukseksi, mutta ei niin, että se unohtuisi vaan niin, että tunnen kuinka kymmenen vuotta sitten ottamani ensiaskeleeni toipumisen polulla ovat muuttuneet varmoiksi ja kannatteleviksi askeleiksi elämänpolulla, josta olen saanut nauttia ja ihmetellä kohta 50 vuotta – siinä toinen pyöreä luku, jota voin hämmästellä ja ihastella rauhallisen aamukahvin äärellä yhdessä rakkaan puolisoni ja poikani kanssa.