Kirjoittaminen auttaa elämään epävarmuudessa
Kahdeksan vuotta sitten ohjasin ensimmäisen voimaannuttavan kirjoittamisen ryhmän Etelä-Suomen Syöpäyhdistyksessä. Hyvä yhteistyö on jatkunut sen jälkeen, ei aivan joka vuosi mutta pitkällä jänteellä, syksystä kevätaurinkoon jatkuneiden kirjoittajaryhmien ohjaajana. Nyt päättyi viimeisin. Ja ensimmäinen, joka työskenteli myös Ruoholahdessa, Itämerenkadulla.
Oleellista on kynään tarttuminen, keskittyminen ja tilan antaminen. Ryhmät ovat aina olleet alle 10 hengen ja pysyneet samoina yli talven. Näin luottamus ja vertaistuki, jopa ystävyys viriävät. Annan tehtäviä, jotka voivat lähteä konkreettisista havainnoista mutta teksti saa jatkua niiden kautta, syvemmälle. En kirjallisuusterapiaohjaajana aja tietoisesti takaa pohjakosketusta mutta usein saan lukea tilanteista, jolloin kaikki murtuu. Syöpädiagnoosin saaminen vaikuttaa usein tällaiselta. Ihminen ajautuu hoitoihin tai ”hoitoputkeen”, missä ei tiedä, auttaako lääke, leikkaus, sytostaatit. Selviääkö tästä elävänä?
Elämästä ei selviä hengissä. Kuoleman ulottuvuus on meille aivan yhtä totta kuin rakkauden, jakamisen, taiteen ja intensiivisten kohtaamisten ilo. Kynään tarttuminen on kuitenkin tapa pysyä yhteydessä oleelliseen. Kynä ja paperi – tai sormet läppärin näppäimistöllä ja paperille tulostettu teksti, jonka voi jakaa toisille – on kaikki sitä, mihin haluan tuupata sairauden parissa kaiken merkitystä etsiviä kirjoittajia.
Näen keskeisenä sen, kuinka kirjoittaja tavoittelee valoa ja varjoa. Syöpäyhdistyksen ryhmässä annan tilaa myös sairaudesta kirjoittamiselle. Vaikka ihminen olisi keskellä epävarmuutta alkaa kuitenkin, sana sanalta, lause lauseelta, viritä taju siitä kuinka tarinaan mahtuu myös aika ennen sairastumista ja aika kaiken jälkeen. Tarina saa hahmon, joka ei perustu muiden määritelmiin vaan itse luotuun järjestykseen ja hahmoon. Luova kirjoittaja on lähtökohtaisesti vapaa.
Ryhmissä altistan porukkaa runoille ja lyhyille proosateksteille, jotka antavat rohkeutta esimerkiksi kirjeen kirjoittamiseen – vaikkapa ihmiselle, jota ei enää voi tavoittaa. Tähän minua on rohkaissut etenkin Leena Rantasen kirja ”Kirjeitä jonnekin” (Like 2005). Todellakin, ihminen on kohtaamispaikka eivätkä kuolleet katoa, vaan heidät voi löytää omasta itsestään. Jokainen jäljen jättänyt ihmissuhde jatkuu ja voi antaa elämälle merkitystä. Henkilökohtainen, itseä rohkaiseva kirjoittaminen näyttää helpottavan ahdistuksen ja stressin kanssa kamppailevaa. Luemme runoja ääneen ja jatkamme niistä, itse kirjoitetuilla teksteillä. Kaiken kaikkiaan: teemme näkyväksi sisäistä mielenmaisemaa, johon vaikuttaa aina myös ulkoinen. Runoilija Tomas Tranströmerin siteeraten: Kaksi totuutta lähestyy toisiaan. Toinen tulee sisältä, toinen tulee ulkoa, siinä missä ne kohtaavat on mahdollista nähdä itsensä.
Toinen ryhmissäni toistuvasti tilaa saava väylä on päiväkirjan kirjoittaminen. Niin klassinen ja niin hoitava. Annan viikon aikana toteutettavan päiväkirjatehtävän, joka toteutetaan mieluiten aina illalla puolen tunnin pätkänä. Käsin kirjoittaen. Vasta toisen viikon aikana saa lukea läpi seitsemän päivän tekstit ja kirjoittaa niiden pohjalta, koneella, runoa, proosatekstiä tai muuta yhteenvetoa.
Kolmas monen ryhmän aikana toteutettu kuvio on kirjoitusretki – taidemuseoon tai kasvitieteelliseen puutarhaan. Viimeisen ryhmäni kanssa kirjoitimme Ateneumissa Helene Schjerfbeckin ”Maailmalta löysin itseni”-näyttelyn äärellä. Vaikka ympärillä vilisi museovieraita pystyivät kirjoittajani valitsemaan itse kukin kiehtovan maalauksen, johon sukeltaa. Kirjoittamalla. Schjerfbeckin omakuvista virisi tavatessamme paljon keskustelua. Tuntemuksia, joille teki mieli antaa tilaa.
Kirjoitan tätä Korona-viruksen hämmentäessä ja aiheuttaessa monenlaisia peruutuksia. Lauantaipäivän aurinko paistaa täydeltä terältä. Samalla tajuan yhä selvemmin, kuinka kirjoittaminen on kiinnipitävä voima silloinkin, kun tulevaisuus peittyy sumuun. Tekstien kautta, niitä lukemalla ja niitä ihmetellen voimme jakaa toistemme kanssa ihmisen osaa. Ja tajuta vähitellen, mihin kuulumme.
Taiteen tekeminen on aina elämän valitsemista.
Kuvat: Milka Alanen, A-lehdet