Kohtaamisia
Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä 7.10.2021 oli HUSin Syöpäkeskuksen psykososiaalisen yksikön psykologi Miranda Koskisen ajatuksia vakavasti sairastuneiden kohtaamisesta sekä pelosta ja epävarmuudesta, jotka astuvat elämään, kun diagnoosi kerrotaan.
Koskinen sanoo artikkelissa: ”Jos terveydenhuollon ammattilaisilla olisi parempi ymmärrys siitä, kuinka järkyttävää elämänhallinnan menettäminen on ihmisille, ja jos he osaisivat puhua diagnoosista selkosuomella, jo lääkärit voisivat rauhoittaa hätääntynyttä potilasta. Tällöin vakavasti sairastuneiden psykologitapaamiset voisi tiputtaa puoleen.”
Koskisen tavoin kohtaan työssäni päivittäin syöpään sairastuneita ja heidän läheisiään. Melkein jokainen heistä haluaa kertoa kokemuksistaan lääkärien kanssa asioimisesta. Tarinoita on niin monta kuin on kertojaakin. Valitettavan usein sairastunut kertoo, kuinka lääkäri on keskittynyt enemmän tietokoneeseen kuin häneen. Usein potilaat kertovat, etteivät ymmärtäneet, mitä lääkäri heille puhui ja että vastaanotolla ei riittänyt aikaa keskustelulle. Joskus kohtelu on koettu jopa kylmäkiskoiseksi ja vältteleväksi. Sairastuneet kertovat kokevansa lääkärin vallankäyttäjäksi ja tuntevat olonsa avuttomaksi. Tällaiset kokemukset luovat potilaille sairauden raskaan taakan lisäksi turvattomuuden, ahdistuksen ja pelon tunteita seuraavan vastaanottoajan lähestyessä.
Onneksi on myös toisenlaisia tarinoita, joissa lääkäri on kohdannut potilaansa sekä mahdollisen vastaanotolle mukana saapuneen läheisen empaattisesti, ystävällisesti ja rohkeasti silmiin katsoen. Asioista on kerrottu selkeästi ja kysymyksille on ollut aikaa. Tapaamisesta on jäänyt kenties huonoistakin uutisista huolimatta tunne, että minusta pidetään huolta ja minua autetaan parhaalla mahdollisella tavalla tässä vaikeassa tilanteessa. Tällaisen kohtaamisen jälkeen hoitosuhde jatkuu turvallisesti ja potilaan luottamus hoitavaan yksikköön on vankka.
Olemme yhdistyksessämme jo vuosien ajan tavanneet lääkäriksi opiskelevia. Heille on annettu tietoa yhdistyksemme toiminnoista ja palveluista. Tärkeintä näissä tapaamisissa ovat olleet opiskelijoiden ja vertaistukihenkilöidemme keskustelut. Syöpäsairauden kohdanneet vertaistukihenkilömme ovat kertoneet omista kokemuksistaan ja tapaamisistaan terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Nämä tukihenkilöidemme kertomukset ovat herättäneet opiskelijoissa monenlaisia pohdintoja tulevaa uraa sekä potilaskohtaamisia ajatellen.
Haaveena on, että tulevaisuuden maailmassa kuulisimme entistä enemmän kertomuksia onnistuneista, turvaa ja tukea tuottavista kohtaamisista terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Tämän haaveen toteutumisen yksinkertainen resepti on lääketieteellisen osaamisen lisäksi toisen asemaan asettumisen taito sekä inhimillisyys.