”Kyllä sinä selviät”
Tämä blogikirjoitus on kolmas osa tekstisarjaa, jonka edelliset osat on julkaistu Essyn blogissa 19.1.2021 ja 26.2.2021. Tässä kolmannessa osassa kirjoittaja kuvailee sairaalasta kotiutumisen jälkeistä aikaa.
*
Olen tyytyväinen, että pääsin sairaalasta suoraan omaan kotiin. Etukäteen keskusteluissa esiin tuotu mahdollinen leikkauskomplikaatio ei kaikeksi onneksi toteutunut. Laitan itselleni ruokaa, lueskelen ja lepäilen sen mukaan, miltä minusta tuntuu. Ei ole kiirettä, ei aikatauluja, ei pakollisia tehtäviä, ei menoja minnekään. Mutta miten voi näin väsyttää, vaikka en tee oikeastaan mitään.
Pari kertaa käy niin, että etäisyyksien hahmottamisessa tulee virhe. Kahvimuki ei osukaan pöydälle ja kattila kolahtaa keittiön kaakeliin niin, että kaakeli halkeaa. Ei onneksi sen kummempaa. Muutaman kotipäivän jälkeen haluaisin jo viereiseen puistoon, mutta lähtö yksin ulos ovesta tuntuu uhkarohkealta. Mitä jos yllättäen saankin jonkin kohtauksen. Mitä jos kaadun ja lyön pääni kiveen. Mitä jos verisuoni ratkeaa päässä. Mitä jos kukaan ei auta. Mitä jos. Mitä jos. Lähden kuitenkin. Peitän leikkaushaavan ja hohtavat hakaset huivin alle ja astun ulos lämpimään kesäpäivään.
Viikko kotiutumisen jälkeen alan pitää päiväkirjaa. Suunnittelen seuraavia päiviä ja kirjaan jokaiselle päivälle yhden pienen tehtävän. Yhtenä päivänä pyyhin pölyjä, toisena siivoan jääkaappia, kolmantena vaihdan lakanat. Arjen rutiineista kiinni pitäminen ja suunnitelmallisuus tuntuvat hyvältä. Vähitellen voimat alkavat palautua ja päiväkirjamerkinnät lisääntyvät. Haen polkupyörän varastosta ja lähden pyöräilemään. Mietin etukäteen, miten mahtaa onnistua, mutta ajamisessa ei ole ongelmia. Alan tehdä pyöräilylenkkejä ja lenkit pitenevät. Joen varressa, metsässä ja ohi viljapeltojen. Miten kaunista voi luonnossa olla. Välillä tulee takapakkia ja päiviä, jolloin en jaksa tehdä mitään. Silloin vain lepään ja olen.
Fyysinen toipuminen sujuu hyvin. Henkinen ei. En vieläkään ole löytänyt keinoja pelon, ahdistuksen ja turvattomuuden käsittelemiseen. Yritän vain sietää sisälläni olevaa kaaosta. En halua tuottaa läheisilleni enempää huolta ja siksi en juurikaan kerro heille ajatuksistani. Näytän heille sen, mitä he toivovat näkevänsä. Se ihminen, jolle olisin voinut syvimmät tuntoni uskoa ja paljastaa mitä on fasadin takana, on kuollut. Häntä ei enää ole. Rakkain ystäväni kuoli vain kaksi kuukautta ennen sairauteni löytymistä. Minä olisin tarvinnut aikaa myös sen surun ja menetyksen käsittelemiseen. Tieto omasta sairaudesta tuli liian pian.
Jälkitarkastuksessa neurokirurgi kertoo tarkemmin syövän laadusta. Jälleen kerran tunnen suurta kiitollisuutta, koska näyttää siltä, että kasvain on tällä hetkellä melko rauhallinen. Mahdollisesti voisi mennä vuosiakin, ennen kuin tarvitaan seuraavia toimenpiteitä. Siirryn kuuden kuukauden välein tehtävään seurantaan. Pyynnöstä saan kirurgilta lähetteen syöpäklinikan psykososiaaliseen yksikköön. Tarvitsen apua, jotta pääsisin elämässä eteenpäin. Tämä paha olo täytyy saada ulos ennen kuin mielen toipuminen voi alkaa.
Käyn vastaanotolla muutamia kertoja ja suurimman osan ajasta vain itken. En muista paljoakaan siitä, mistä puhuimme tapaamisissa. Mutta sen muistan, että viimeisessä tapaamisessa hän lausui taikasanat ”Kyllä sinä selviät. Minä näen sen sinusta”. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Hän ei tarkoittanut sairautta, vaan sitä, että minä tulen löytämään ne keinot, joiden avulla voin olla taas onnellinen ja tasapainoinen ihminen. Syövästä ja epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta. Vakuuttavilla sanoillaan hän antoi toivoa. Ja sitä minä juuri silloin tarvitsin.