Pieniä sairaalatarinoita…
Presidentti kuoli tänään Helsingin rautatieasemalle saattajiensa käsivarsille. Kaikki olivat järkyttyneitä. Tapahtunutta oli mahdoton käsittää. Hoitajat itkivät, äidit itkivät ja vauvat itkivät. Kaikkialla oli surua enemmän kuin kukaan jaksoi kantaa. Minä olin syntynyt eilen. Olin synnytyssairaalan vauvoista ainut tummatukkainen, hoitajat kutsuivat minua Mustapääksi. Syntymäaikojeni suuri surukin alkoi hiljalleen hellittää ja helpottaa ihmisten mieliä. Tuli uusi presidentti, hänen jälkeensä uusi ja uusia. Vuosien kuluessa pienen tytön mieleeni tuli ajatus, että jospa yhden päivän presidenttini uskalsi kuolla, kun tiesi minun syntyneen. Nämä ujot ja arkailevat aivoitukseni liittyivät elämäni ensimmäiseen sairaalakokemukseeni.
Runsaasti myöhemmin eli 55 vuoden kuluttua – hieman lunta jo hiuksissani – sairaalamaailma leikkauksineen ja sädehoitoineen tuli tutuksi rintasyövän merkeissä. Tieto syövästä tuli suurena yllätyksenä. Tosin olin henkisesti siihen ennakoitunut, koska suvussa ja ympärillä oli paljon samaa sairautta. Mieleni oli ihmeen tyyni, koska tiesin, että mummani oli siitä samasta syövästä selvinnyt. Halusin olla kuin hän – urhea, tasapainoinen vanhankansan ihminen, joka tyynesti koki sen mitä oli koettavaksi annettu. Elämä ei mummaani muuttanut ihmisenä, vaikka sen ajan rankat hoidot jättivät jälkensä. Minulla oli hieno esikuva. Se kantoi ja auttoi eteenpäin.
Syövästä selvinneenä syntyi palava halu auttaa muita sairastuneita. Siirtää omia selviytymiskeinojani muiden tueksi ja avuksi. Minusta tuli vertaistukihenkilö, jossain vaiheessa myös kokemusasiantuntija. Tapasin satoja ihmisiä, jotka tulivat sairaaloista leikattuina, kävivät sairaaloissa hoidoissa sekä jälkitarkastuksissa yksin tai läheisineen. Apuni heille oli kuunteleminen, rohkaisu sekä mahdollisuuksien mukaan ovien raottaminen takaisin siihen olemiseen ja eloon, josta sairaalaan olivat lähteneet – uuteenkin. Keskusteluissamme kuljin kappaleen toisen ihmisen elämää tukena – ehkä turvanakin. Joillekin vähemmän matkan, joillekin pidemmän. Monet kiittivät pienestäkin – vähälläkin eväällä jaksoivat eteenpäin. Vapaaehtoistyössä vierähti neljännesvuosisadan aika ollen lähes kuin toinen työelämä. Ihania, antoisia ja kiitollisuuden vuosia auttajallekin!
Kolmisen vuotta sitten kadulla kulkiessani takaviistossa vaani vaara. Yhtäkkiä olin kadulla makaava tajuton. Ensin ison sairaalan päivystykseen, sieltä toisen ison sairaalan teho-osastolle ja siitä vuodeosastolle. Viikon kuluttua siirto pienempään sairaalaan kahdeksi viikoksi. Aivotärähdys, kallonmurtuma ja aivoverenvuoto – se luki papereissani. Kotona puoli vuotta sisällä ja ulkona rollaattorin kanssa, sen jälkeen vielä jonkin aikaa kyynärsauva turvaamassa liikkumista ulkona. Paluuta normaaliin rajoitti ja hidasti maailman valloittanut korona-aalto. Ja siellä jossain nuori, huumeveikko soitteli halpaa kitaraansa – saamansa vähäiset sakot kaatamisestani jäivät ehkä maksamatta.
Tämän kesän keskellä päässäni tapahtui outoja asioita. Niillä ei ollut yhteyttä aikaisempaan, vaikka niinkin olisi voinut olla. Tuttu, iso sairaala kutsui. Nyt papereissani luki meningeooma. Ihailen suunnattomasti neurokirurgin suurta ammattitaitoa aivokasvainleikkauksessa. Päässäni olevan hevosenkengän muotoisen pitkän arven alla implantti peittää kohtaa, jossa kasvain muutaman vuoden majaili ja kokoaan kasvatteli. Viikon kuluttua palasin kodin normaaliuteen ilman mitään tukivälineitä – syvä kiitollisuus elämästä seuranani.
Elettyä taaksepäin kurkistellessani ja tapahtuma-listaa kootessani olen kiitollinen siitä, että huomisesta ei tiedä. Sattumukset tulevat ja tapahtuvat, niistä joko selviää tai sitten ei. Itse olen ollut hyvin onnekas kaikessa. Ehkä kovin kovapäinenkin, koska päähäni kohdistuneet eivät ole vammauttaneet. Järki juoksee ja muisti pelaa – omasta mielestäni etenkin.
Sairaalatarinoihini lisäilen: ”Kerran tukihenkilö, aina tukihenkilö!”. Viimeisellä sairaalakeikallani(kaan) en malttanut olla kertomatta potilashuone-kavereilleni mistä saa apua ja kenen puoleen kääntyä omissa huolissaan omaan sairauteensa liittyen. Mietin samalla myös miten sairaaloissa voisi tukihenkilötoimintaa tehostaa. Jopa osastolääkärikierrokseenkin kehittelin parempaa tuloksellisuutta potilaan näkökulmasta katsottuna. Lapsena kuvittelin korvaavani presidentin – nyt halusin jopa ohjeistaa lääkärit ja muuta hoitohenkilökuntaa. Annettakoon liika-ajattelu kovia kokeneelle potilaalle anteeksi! Sairaalasängyssä kun ei ollut muutakaan tekemistä ja ehkä täysharmaiden hiuksieni suojassa, metallihakasten alla, oli vielä joitain nukutuksen lääkejäämiä aivotoimintaani kiihdyttämässä.