Sairaalapapin tuki arvokasta potilaille ja omaisille – heillekin, jotka eivät kaivanneet tapaamisiin hengellistä sisältöä
Askeleet lähestyvät potilashuoneen ovea. Hetkeä aikaisemmin hoitaja on soittanut ja kertonut vakavasti sairaan potilaan toivovan sairaalapapin tapaamista. Ajatukset kiirehtivät edeltä tulevaan kohtaamiseen. Minkälainen tunnelma huoneessa on? Mitä potilas odottaa kohtaamiselta? Ajatuksensa rauhoittaen sairaalapappi avaa oven. Hän astuu vuorovaikutukseen, sanallisten ja sanattomien viestien maailmaan, kulkeakseen huoneessa odottavan vierellä tämän hetken tai pidemmän matkan. Sairaalapapit ovat terveydenhuollossa myös omaisia varten, valmiina tukemaan heitä läheisen sairauden tai kuoleman äärellä.
Potilaiden ja omaisten tilanteet sairaalassa ovat monin tavoin herkkiä. Miten luterilaista kirkkoa edustava sairaalapappi kohtaa ihmisiä, joiden elämäntilanteet, vakaumukselliset taustat ja suhde uskontoon vaihtelevat? Tarkastelin maisterintutkielmassani potilaiden ja omaisten kokemuksia kahdenkeskisistä tapaamisista sairaalapappien kanssa. Mitkä tekijät sairaalapapin toiminnassa edistivät tai estivät kohdatuksi tulemisen kokemusta?
Haastattelemani potilaat ja omaiset kokivat kohtaamiset sairaalapappien kanssa merkityksellisiksi raskaissa elämäntilanteissa. Potilaat sairastivat syöpää. Omaisten tilanteet liittyivät läheisen kuolemaan. Sairaalapapin turvallinen viestintä, hyväksyvä läsnäolo ja ymmärtävä kuunteleminen mahdollistivat omien ajatusten ja tunteiden jakamisen, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen.
”…ne oli tosi niinku voimaannuttavii ja mä odotin niit tosi paljon…et se sama henkilö oli siin niinku koko ajan mun kanssa.” (potilas)
”…mä tiesin et, et mä voin sanoo mitä vaan…mä tiesin sen, että ne ei pelästy mitään.” (omainen)
Suurin osa tapaamisten sisällöistä oli keskustelua. Keskustelutuessa myönteisinä asioina pidettiin sairaalapapin terapeuttista otetta johdattelevine kysymyksineen sekä vuorovaikutuksen tasavertaisuutta sairaalapapin toimiessa ”ihmiseltä ihmiselle”-tasolla. Yhdessä pohditut syvälliset kysymykset sekä jaetut tunteet vahvistivat yhteyden kokemusta.
”…mää tulin jollaki tavalla valmiimmaksi sitä kuolemaa vastaanottamaan…” (omainen)
” … me naurettiin ihan, ihan kauheesti sen kanssa…itkettiin ja naurettiin ja, taas itkettiin…” (potilas)
Mahdollisuus uuteen tapaamiseen tai pitkäkestoiseen tukeen tuli monelle tarpeeseen. Useat potilaat jatkoivat tapaamisia sairaalasta kotiutumisen jälkeen poliklinikkakäyntien yhteydessä. Vierellä kulkeva tuki ja yksilöllisiin tarpeisiin vastaaminen loivat turvaa epävarmuuden ja monien kysymysten keskellä. Luonteva kosketus rauhoitti. Vahvojen lääkkeiden aiheuttamista aistiharhoista kärsivän oli turvallisempaa nukahtaa sairaalapapin valvoessa vierellä. Sairaalapappi huolehti vahvemman kipulääkkeen pyytämisestä potilaalle ja auttoi WC:hen, kun hoitajaa ei saatu paikalle. Jos potilas oli liian väsynyt tai kipeä jutellakseen, sairaalapappi istui seurana.
”Vaikka mä olin tosi kipeänä, niin mä halusin…että hän on siinä…Saatto olla sohvalla tunnin ja ehkä muutama lause.” (potilas)
Hengellinen tuki, kuten rukous ja Raamatun lukeminen lohdutti ja rohkaisi. Omaiselle, jonka aviomies oli yllättäen menehtynyt, sairaalapapin sanat rukouksessa vaikuttivat erityisellä tavalla, sillä hän koki tulleensa nähdyksi ensimmäistä kertaa elämässään. Sairaalapapit sallivat vahvat tunteet ja vaikeat kysymykset auttaen niiden läpi.
”… et ei mun tarvi kantaa siitä syyllisyyttä, et mä oon Jumalalle vihanen ja kiukkunen nyt tästä kaikesta. Et sitte oltiin vähän niinku yhessäki sitte vihasia.” (potilas)
Sairaalapapin tuki oli tärkeää myös niille haastateltaville, jotka eivät halunneet tapaamisiin hengellistä sisältöä. Potilas, joka suostui epäröiden kokeilemaan sairaalapapin tukea alakuloisessa olotilassa pitkällä sairaalajaksolla, ymmärsi, että olisi hyötynyt tuesta jo aikaisemmin. Sairaalapapin vaitiolovelvollisuus mahdollisti luottamuksellisen keskustelun.
”…hän tuli niinku tosi tärkeeks mulle…mä pystyin hänelle puhumaan niinku tosi monist asioist…sairaalapapin kanssa mä pystyin…luottaa siihen, et ne jää niinku meijän välisiks.” (potilas)
Aina vuorovaikutustilanteet eivät edenneet ilman haasteita eivätkä kaikki odotukset täyttyneet. Tästä huolimatta haastateltavat korostivat tapaamisten merkitystä. Kohdatuksi tuleminen raskaassa elämäntilanteessa oli ollut erityistä ja arvokasta. Tietoa sairaalapappien olemassaolosta ja heidän tarjoamastaan tuesta tahdottiin jakaa eteenpäin.
Sairaalapappi sulkee potilashuoneen oven. Ajatukset viipyvät vielä potilaan luona. Jäikö jotakin tärkeää havaitsematta? Jäikö jotakin sanomatta? Potilasta hiljaa siunaten sairaalapappi suuntaa askeleensa kohti seuraavaa kohtaamista.
Mirjami Nissinen
Tutkimus on luettavissa: http://hdl.handle.net/10138/586772
Kirkon sairaalasielunhoito Suomessa täyttää 100 vuotta vuonna 2025 .