Katto romahtaa
Palatessani kolmen kuukauden kuvausmatkalta Portugalista huomasin peilistä, että rinnassani on jotakin outoa – ja tiesin ennen lääkäriä sen olevan syöpä. Neljä päivää kannoin epäilystä sisälläni, arjen pyöriessä ympärillä tavalliseen tapaan.
Kylpyhuoneeni peili on suuri. Katsoin itseäni suihkun jälkeen. Olin juuri palannut kolmen kuukauden kuvausreissulta Portugalista. Oikea rinta näytti oudolta. Tunnustelin kainalon imusolmukkeita. Se on syöpä, sydän löi tyhjää. Oli perjantai, perhettä tulossa kylään, lapsenlasta hoitoon ja rumba jatkui maanantaihin asti. En voinut sanoa kenellekään mitään ilman lääkärin diagnoosia. Vaikeinta oli pakottautua kertomaan maanantai-iltana miehelleni. Hän oli menettänyt ensimmäisen vaimonsa kahdeksan vuotta aiemmin syövälle. Jouduin purkittamaan tiedon sisälleni neljäksi päiväksi.
En muista mitä puhuimme. Siitä asti hän kulki vierelläni, antoi minun hakea oman voimani. En kaivannut tsemppiä tai hössötystä.
Mietin omia luentojani. Yksi oli Värilääkekaappi. Poimin sieltä oranssin. Ostin appelsiinin värisen pehmeän torkkuhuovan. Mielihyvä on myös hyvä lääke. Olin ihastunut Aqua de Parma -nimiseen tuoksuun, joka oli niin kallis etten ollut raaskinut sitä ostaa. Nyt annoin palaa.
Hoitopolku osoittautui varsin rosoiseksi. En suosittele aloittamaan polkua 20.12. Edessä on joulu, väliviikon lomat, uusi vuosi, lääkäripäivät ja talvilomat. 28.12. ultrassa kaksi hernettä, leikkauksessa helmikuun 7. kananmunan kokoinen syöpä, kaikki käden imusolmukkeet poistoon, levinnyt rintalihaksen alle ja pian kaulaankin.
Hoidot purivat hyvin yhtä rajumpaa reaktiota lukuun ottamatta. Päätimme juhlia sitä matkustamalla Firenzeen vapuksi. Tuttu mies istui tiputuksessa samaan aikaan ennen lähtöä, vaimo siinä vierellä. Houkuttelin heitä mukaan. Vaimo pelkäsi miehensä puolesta. He menivät mökille. Jäin miettimään, voiko hyvä tahto ja suojelu olla myös vankila.
Meillä oli ihana Bianca Notte Firenzessä. Tytöt olivat pukeutuneet enkeleiksi ja pojat paholaisiksi. Pappi laski tynnyristä viiniä kulkijoille, rokki soi kirkon portailla ja katuja kattoivat valkoisten ilmapallojen meret. Niiden alla kulki koko kaupunki. Ravintolat olivat auki mutta vappukansa vaikutti iloiselta ilman humalaa. Mieheni etsi kaupoista punaisia housuja. Hänkin tarvitsi värin voimaa. Me olimme kulkeneet kauhukammion kautta valoon.
Hoidot loppuivat syksyllä kuukauden sädehoitoihin. Lääkärin tapaaminen oli viimeinen etappi. Olin lähdössä Turkkiin kirjoittamaan. Me emme voi parantaa sinua, hän sanoi. Olin selvillä diagnoosini vakavuudesta, mutta silti lauseessa oli nieltävää.
Siitä päivästä on nyt liki 14 vuotta. Voin yhä aika hyvin. Ikä on hankalampi asia. Syön päivittäin estrogeeniä poistavan lääkkeen ja muut lääkkeet yrittävät poistaa sen aiheuttamaa riesaa. Kolmen viikon välein saan Herseptin piikin. Olen syöpäpotilas sen hetken, jonka vietän Syöpäklinikalla, muuten en muista koko juttua. Näistä neljästätoista vuodesta olemme asuneet ulkomailla yhteensä reilut neljä vuotta. Tauotan nykyisin lyhyemmät matkani herseptiinin osalta. Viime talvena seitsemän piikkiä jäi väliin eikä siitä ollut haittaa.
Sairaus ja kuolema yleensä pelottavat. Asiasta täytyy puhua. Kuoleman hyllytin tekemällä ihan alussa hautajaisteni suunnitelman. Sen jälkeen se oli helpompi laittaa syrjään. On ihmisiä, jotka eivät halua tietää tai lukea sairaudestaan tai jopa salaavat sen muilta. Se syö ihmistä sisältä ja heikentää ennustetta.
Lääkärini sanoi, että kolmas osan selviämisestä ratkaisee hoito ja lääkkeet, toisen kolmas osan geenien vaikutus ja kolmannen kolmas osan asenne. En näe syöpää jonain, minkä voin selättää tai koe sitä taisteluna. Minun työni on asenne, iloinen mikäli mahdollista.
Sinikka Puurula
Valokuvataiteilija nimellä Sinikka Rossi
