Essy elämässäni
Aggressiiviseen lymfoomaan sairastunut Marika löysi Essyn palveluista vertaistukea, uusia tapoja käsitellä kokemuksiaan ja tukea työelämään palaamiseen. Hänelle tärkeintä oli kokemus siitä, että tuli ymmärretyksi ilman tarvetta selittää kaikkea perinpohjaisesti.
Perusterve elämäni päättyi eräänä joulukuisena iltana satunnaislöydökseen. Jatkotutkimukset aiheuttivat komplikaation, jonka seurauksena päädyin elvytyksen kautta kahdeksi viikoksi osastohoitoon. Diagnoosi: aggressiivinen lymfooma. Neljännesvuosi sytostaattihoitojunassa, ylimääräinen pysähdys keuhkoveritulppa-asemalla.
Vertaistuki? Ei kiitos.
Hoitojen aikana välttelin kaikkea vertaisuuteen ja vertaistukeen viittaavaa. Yritin vain selviytyä oman sairauteni ja hoitoni rajuista käänteistä – muiden syöpätarinat eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa.
Sitten hoitojuna saapui päätepysäkille eikä elämä enää jäsentynyt hoitosyklien mukaan. Alkoi ihmettely: Mitä minulle juuri tapahtui? Kuka olen kaiken tämän jälkeen? Miten jatkan tästä eteenpäin?
En ollutkaan yksin
Ajatus alkoi hiljalleen itää: saisinkohan syöpäjärjestöstä jotain apua; voisinkohan sittenkin hyötyä vertaistuesta? Otin yhteyttä Essyyn toiveenani keskustella samantyyppiseen lymfoomaan suunnilleen samanikäisenä, samanlaisessa elämäntilanteessa eli alle kouluikäisen lapsen vanhempana sairastuneen henkilön kanssa. Isoksi hämmästyksekseni tällainen yhdistelmä Essyn vertaistukijareservistä löytyikin.
Keskustelu vertaistukijan kanssa oli välitön ja voimauttava. Päällimmäiseksi minulle jäi helpotus siitä, että joku toinenkin oli käynyt samoja asioita läpi ja siksi tavoitti sen, millaisten asioiden kanssa kamppailen.
Valokuvien voimaa
Löysin Essyn palveluista myös valokuvaterapeuttisen ryhmän. Toivoin kuvallisen ilmaisun tarjoavan uusia tapoja käsitellä kaikkea kokemaani.
Aluksi minua pelotti, tulisivatko muiden ryhmäläisten kokemukset liiaksi iholle: ahdistuisinko niistä; lisäisikö niiden kuuleminen omia pelkojani sen sijaan, että saisin lisää voimavaroja ja toiveikkuutta? Jo ensimmäinen tapaaminen purki pelkoni: minulla on oma tarinani, muilla omansa.
Ryhmässä valokuvien äärellä käydyt keskustelut kuljettivat meidät elämämme eri käänteisiin ja kipukohtiin, naurunremakoihin, liikutuksen kyyneliin ja lempeyteen toisiamme kohtaan. Sain syöpäsiskoja ja -veljen.
Työtä, elämää ja työelämää
Palasin osa-aikaisesti töihin, kun hoitojen päättymisestä oli kulunut puoli vuotta. Silloin ajankohtaiselta tuntui Essyn Minä, syöpä ja työ -verkkoryhmä.
Ryhmässä jaettiin kokemuksia muun muassa työelämään palaamisesta, työssä jaksamisesta ja työyhteisön suhtautumisesta sairauteen. Lisäksi vaihdettiin käytännön vinkkejä työterveyshuollon, Kelan ja muiden instanssien kanssa painimiseen.
Kun ei tarvitse selittää
Kiteytän kokemukseni vertaistuesta yhteen asiaan: ymmärretyksi tulemiseen. Siihen, ettei minun tarvitse selittää tai perustella kokemustani juurta jaksain. Joku toinen tunnistaa minussa oman kokemuksensa ja minä omani hänessä. Tätä toivon kaikille syöpään sairastuneille.
Marika
